Minustako äiti?

Onko minusta äidiksi? Haluanko todella äidiksi? Tuleeko minusta edes hyvä äiti? Nämä ajatukset painoi enemmän silloin ensimmäisellä kolmanneksella. Nyt ajatukset ovat vaihtuneet enemmänkin siihen, millainen äiti minusta tulee. Vaikka lapsi oli hyvinkin toivottu, niin en silti saa näitä ajatuksia pois mielestä. Kaipa se on normaalia näitä asioita pohtia ja koen sen olevan hyväkin juttu, että mietitään Markuksen kanssa yhdessä millaisia vanhempia me halutaan olla meidän papuselle. ❤ Vielä vähän aikaa sitten, kun näin muita perheitä ja lapsia, mulle tuli olo etten halua tällaista. Pelkäsin, että kaikki se ihana mitä meillä Markuksen kanssa on viedään pois ja saadaan itkevä koliikkilapsi tilalle. Olisin se väsynyt ja kiukkuinen vaimo, joka ei enää ikinä hymyile. Kaksinkeskeinen aika häviää olemattomiin ja unohdetaan toisemme kokonaan. Nää oli niitä painajaisajatuksia joiden kanssa kamppailin ja mietin, että minkä takia olen lapsen halunnut silloin viime vuoden puolella, kun sitä ollaan tehty. Nyt olen onneksi tajunnut, että ei nämä ajatukset johdu niistä muiden lapsista, vaan siitä etten halua heidän näköistään arkea ja elämää. Haluan rakentaa meidän näköisen elämän, perheen ja arjen, joka ei varmastikaan tule olemaan samanlaista kuin muilla. Kaikki perheethän ovat erilaisia, ja hyvä niin. ❤

Vaikka lasten sairaanhoitaja olenkin, en silti halua, että ihmiset olettavat minun osaavan täydellisesti lasta hoitaa ja kasvattaa. On eri asia tietää miten sairasta lasta hoidetaan, kuin miten tervettä kasvattaa. Osaanko edes enää toimia, kun oma lapseni on joskus sairaana? Olen jo miettinyt sitäkin, etten halua synnyttäessä edes kertoa itse olevani myös hoitoalalla töissä. En halua, että tämän takia minulle jätetään asioita kertomatta, koska oletetaan minun ne jo tietävän, vaikka asiat saattavat olla minulle ihan uusia. Mielessä on tällä hetkellä miljoona kysymystä ja pieni ahdistus tästä kaikesta. Koko raskauden ajan mulla on ollut vaikeuksia osata nauttia tästä ilman stressiä ja huolia. Neuvolassa ollaan keskusteltu raskauteen liittyvistä fyysisistä asioita ja viime kerralla juteltiin mun mielialasta enemmän. Koen kyllä olevani tästä prinsessasta onnellinen ja kovasti odottelen jo sitä millainen tyttönen sieltä putkahtaa ja millainen persoona me siitä kasvatetaan. Odotan myös jo sitä millainen isä Markuksesta tulee. Kova hinku on ostella lapselle ihania juttuja ja ajatella sitä miten paljon me sitä tullaan rakastamaan. ❤


Tänään on rv 22+4. Masun kasvua on ollut hauska seurailla, mutta mitään tiivistä rakkaussidettä en vatsaani tunne. Kai se johtuu siitä, ettei lapsi ole vielä tuossa käsivarsilla tai edes kosketettavissa. Potkut tekee välillä jo kipeääkin ja niitä tulee päivittäin monta kertaa. Mulla on istukka takaseinässä, jonka takia tunnen potkut selvästi. Hassua ajatella, että tuolla masussa kasvaa meidän lapsi. 🤰 Toki vatsan kasvu on aiheuttanut myös sen, ettei mukavia vaatteita oikein löydy päälle, joko ne puristaa, kiristää, painaa tai muuten vain tuntuvat hyvin epämukavilta. Vaikka vatsa ei vielä kovin iso olekaan, on silti myös esim. sukkien tai kenkien pukeminen jo jonkin verran hankaloitunut. Närästys on myös lisääntynyt ja helposti tulee muutama tunti sitten syödyt ruoat kurkkuun. Ummettaa ja luumupiltti on paras kaveri (en edes halua tietää millasta se sitten on, kun vatsa on jo todella iso ja suolisto ihan sykkyrällä pienessä osassa vatsaa 🙈). Viime viikolla alkoi taas uusi ”vaiva”, eli siis itkeminen. Voi olla, että aamulla ensimmäisenä alan itkemään tai sitten kesken lauseen muuten vaan. Outoa, koska en nyt yleensä ala itkemään muuten vaan. Ne on ne kuuluisat HORMOONIT 💁‍♀️. Viime viikon neuvolakäynnillä pääsi taas itku kesken lauseen, vaikka puhuttin vaan työnteosta. Ehkäpä tämäkin vaiva tästä helpottaa (nytkin itken tätä kirjoittaessa). 😅

Kamppaileeko muutkin samantapaisten ajatusten kanssa? ❤

❤ Salla